Opo on kohtaamistyön ammattilainen
Opon työ on paljon muutakin, kuin kurssivalintojen naputtelua ja TET-paikkojen etsintää.
HANNA-MARI LEIMOLA
Opeopiskelija 4/22
Kuva: Hanna-Mari Leimola.
Lukioikäisenä perheenjäseneni totesi minulle, että minusta tulisi hyvä opo. ”Ymmärtäisit hyvin muiden tilanteita, jotka pohtivat tuhansien vaihtoehtojen välillä ja tuskailevat valintatilanteissa. Rakastat myös kuunnella muiden tarinoita.” Juuri 18 vuotta täyttäneen minun mielestäni ajatus oli maailman tylsin. Opohan vaan naputtelee kurssivalintoja ja huolehtii, että kaikilla on TET-paikat.
Koska kirjoitan nyt tätä lehtijuttua opinto- ja uraohjauksen opiskelijana, on selvää, että vuosien varrella mielipiteeni asiasta on muuttunut. Neljä vuotta tuon kommentin jälkeen aloitin opinto- ja uraohjaajan opinnot Joensuussa.
Opinto- ja uraohjaajan työ on ihmisten kohtaamista. Jonkun korvaan saattaa kuulostaa oudolta, miksi koulutusohjelma kestää meillä kandivaiheesta aloittaneilla opiskelijoilla viisi vuotta. Itsekin hämmästelin tätä lukioikäisenä, kun minulle suositeltiin alaa. Kun opintoihin pääsee syventymään ja ohjauskokemusta on jo vähän karttunut, on ihmeellistä huomata, miten paljon ihmisten kohtaamisesta voi oppia ja miten paljon siinä voi harjaantua.
Uskon, että näiden opintojen myötä olen oppinut kohtaamaan paremmin myös itseni sekä läheiseni. Kuinka usein sitä arkisissa tilanteissa pysähtyy esimerkiksi pohtimaan, kuuntelenko tässä tilanteessa ymmärtääkseni, vai vastatakseni toiselle ihmiselle jotakin? Tämä ajatus on ollut yksi niistä ohjauksen opintojen varrella mukaan tarttuneista aatteista, jota mielestäni kaikkien olisi toisinaan hyvä pysähtyä miettimään.
Kuunteleminen on voimakas työkalu
Viime kesänä päädyin paikkaan, jossa pääsin harjoittelemaan tätä kuuntelun taitoa, sekä käyttämään kaikkea ohjauksellista osaamista, mitä minulle on opinnoissa ja niiden ulkopuolella karttunut. Oikeastaan ohjauksellisen osaamisen lisäksi käyttöön oli valjastettava kaikki tietotaito, mitä inhimillisistä kohtaamisista vain suinkin on elämän aikana karttunut.
Viime kesänä työskentelimme yhdessä opiskelukaverini kanssa Kesälukioseuran järjestämällä pakolaistaustaisten nuorten kesäleirillä opinto-ohjaajina. Kokemukseni pakolaistaustaisten kanssa työskentelystä oli ennen leirejä pyöreä nolla. Tässä tilanteessa kuuntelu ymmärtääkseen ennemmin kuin vastatakseen oli väistämätöntä.
Kun valmiita vastauksia ei ole, eikä edes tiedä mistä aloittaa, ei jää muita vaihtoehtoja kuin kuunnella. Päivien kuluessa huomasimme, miten voimakas työkalu tämä todellisuudessa on.
Leireillä työskenteli myös mentoreita, jotka ovat itsekin pakolaistaustaisia, Suomessa pitkään asuneita aikuisia. Heiltä sai apua ja tukea joka tilanteeseen, eikä minkään asian kanssa tarvinnut jäädä yksin. Leiriympäristössä suorittajan roolista oli pakko luopua. Oli madallettava omaa kynnystä avun pyytämiselle, myönnettävä oma rajallisuutensa sekä tietämättömyytensä.
"”Oli pakko kuunnella ymmärtääkseen,
eikä vastatakseen.”
Mentorit ja leirin muut aikuiset opettivat sen, miten suuri voima yhteistyöllä on. Kun jokainen tuntee oman tonttinsa, on valmis pyytämään apua ja auttamaan muita, päästään monin kerroin parempiin lopputuloksiin kuin yksin. Tämä ympäristö opetti ihmisten kohtaamisesta enemmän, kuin mikään aiemmin. Tunsin olevani hyvin haavoittuvainen ja samaan aikaan tehtäväni oli olla ohjattavia varten kannatteleva voima.
Haavoittuvaisuuden kokemus kumpusi siitä, ettei oma tietotaito ollut vielä sillä tasolla, missä olisi sen halunnut olevan. Oma rajallisuus oli läsnä koko ajan.
Pakolaistaustaisten nuorten kanssa työskennellessä nousivat esiin samat teemat kuin kenen tahansa nuoren kanssa keskustellessa. Mitkä ovat omia vahvuuksiani ja miten voisin löytää ne? Mitä kaikkea on mahdollista opiskella ja mistä tiedän, mikä olisi itselleni sopiva ala? Miten rahoitan opintoni ja elämiseni? Jos tiedän jo mitä haluan, miten voin päästä tavoitteeseeni? Minkälaisia töitä ikäiseni nuoret yleensä tekevät?
Näiden teemojen ympärille rakensimme oppitunnit, jotka me opot leirillä pidimme toisinaan yhteistyössä muiden opettajien kanssa. Oppituntityöskentelyn pyrimme pitämään kevyenä, mielekkäänä ja positiivisena mahdollisuuksien leikkikentällä seikkailuna.
Painavia teemoja nousi esille yksilöohjauksessa
Oppituntien lisäksi ja toisinaan myös kepeiden teemojen vastapainoksi jokaisen nuoren kanssa käydyissä yksilöohjauskeskusteluissa nousi painaviakin teemoja esille. Huoli kotimaan tilanteesta, pitkä pakomatka Suomeen, perheenjäsenten tilanteet ja moni muu asia kuormittivat usean nuoren mieltä. Ohjauskeskusteluissa kävimme yhdessä läpi nuoren taustoja sen verran, kun hän halusi kertoa ja keskustelimme hänen henkilökohtaisista unelmistaan ja tavoitteistaan.
Ohjauskeskusteluissa oli usein mukana ohjaajan ja nuoren lisäksi mentori, joka toimi tilanteessa tulkkina. Etenkin näissä yksilöohjaustilanteissa oman rajallisuutensa joutui usein kohtaamaan. Toisinaan koin jopa syyllisyyttä omasta taustastani ja turvallisesta lapsuudestani, kun kuuntelin nuorten tarinoita.
Pohdimme etukäteen opoparini kanssa näitä tilanteita ja miten suhtautuisimme, jos joku nuorista avautuisi meille kipeistäkin aiheista. Tuolloin keskusteluun nousivat omat taustamme sekä huoli kokemattomuudesta pakolaistaustaisten kanssa työskentelystä. Kun ne hetket sitten koittivat, kun nuoret avautuivat heille itselleen henkilökohtaisista ja herkistä aiheista, kaikki huoli hälveni ja sitä istui vain kuuntelevana korvana äärimmäisen kiitollisena siitä luottamuksesta, jota nuoren avautuminen osoitti.
Oli pakko kuunnella ymmärtääkseen, eikä vastatakseen. Tämä mahdollisti aivan uudenlaisen läsnäolon tilanteessa. Oli myös ilahduttavaa huomata, että ne kolme vuotta, jotka olimme siihen mennessä ohjauksen opintojen parissa viettäneet, eivät olleet menneet hukkaan. Teoreettinen pohja, jota olemme opiskeluissamme rakentaneet, pääsi nyt käytäntöön.
Leiripäivien edetessä meille opoille, minulle ja ystävälleni, pikkuhiljaa valkeni, mikä tämän työnkuvan ydin oikeasti on – kohtaaminen. Suurin osa tilanteista ei vaatinut muuta, kuin aidosti kiinnostuneen aikuisen, joka oli valmis kuuntelemaan, ymmärtämään ja tämän jälkeen yhdessä pohtimaan ratkaisuja erilaisiin tilanteisiin.
Välillä ratkaisuja ei löytynyt, usein löytyi. Tärkeintä oli olla läsnä ja ottaa vastaan se, mitä ohjattavalla oli annettavaa. Tämä on sovellettavissa ihan jokaiseen ohjausympäristöön. Kaikki lähtee inhimillisestä kohtaamisesta. Kun ihminen kokee tulleensa aidosti kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi, syntyy luottamussuhde, jonka päälle voidaan rakentaa paljon. Hiljalleen sillat kahden ihmisen välille rakentuvat ja vahvistuvat. Se on opon työssä parasta.
Olen äärimmäisen kiitollinen leirikokemuksesta, jonka pääsimme ystäväni kanssa jakamaan. Tämä myös vahvisti itselleni sen, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Ohjaajana en ole lähellekään valmis, eikä valmista varmasti tule koskaan, mutta suunta on oikea.
Koulutuksesta valtavasti eväitä myös muuhun elämään
Aloitin tämän jutun kirjoittamisen siitä, kun minulle 18-vuotiaana suositeltiin opon ammattia ja ajattelin sen olevan maailman tylsintä työtä. Nykyään ajattelen opon työn olevan minulle kaikista vastaan tulleista vaihtoehdoista sopivin. En halua käyttää sanaa unelma-ammatti, sillä uskon, että vastaan voi tulla vielä monia itselleni sopivia aloja, työpaikkoja ja muita mahdollisuuksia. Juuri tällä alalla juuri tällä hetkellä on kuitenkin hyvä olla.
Tästä koulutuksesta uskon saaneeni valtavasti eväitä myös muuhun elämään, vaikka joskus innostuisinkin jostain aivan toisenlaisesta työstä. Ihmisten kohtaaminen on haastavampaa kuin ajattelisi ja herkempää kuin uskoisi. Riittämättömyyden ja keskeneräisyyden tuntemukset leireillä osoittivat sen, miten tärkeäksi koin työni.
Suora palaute ja kiitokset, joita nuorilta sai leirin aikana ja sen jälkeen, myös osoittivat työn merkityksellisyyden. Usein opon työ tunnistetaan vain koulumaailmassa ja ajatellaan, että tämä on automaattisesti työympäristö meidän koulutuksestamme valmistumisen jälkeen. Opinto- ja uraohjaajan nimikkeillä on kuitenkin mahdollisuuksia työskennellä kaikkialla, missä on ihmisiä ja ihmisten välisiä kohtaamisia.
Toisin kuin lukioikäisenä kuvittelin, opous näyttäisikin siis olevan paljon muutakin, kuin kurssivalintojen naputtelua ja TET-paikkojen etsintää.
Hanna-Mari Leimola opiskelee opinto- ja uraohjausta Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Kuva: Matida Mässeli.
Opeopiskelijan printtilehti on nyt sataprosenttisesti hiilineutraali. Lue lisää!
