OKL:stä väitöskirjatutkijaksi
Kannattaa tehdä asioista, jotka kiinnostavat.
IIDA KIESI
Opeopiskelija 4/22
”Opexonnellisuutta hetki ennen valmistumista.” Opex ry on Turun yliopiston luokanopettajaopiskelijoiden ainejärjestö. Kuva: Nina Nivanaho.
Aloitin luokanopettajaopinnot syksyllä 2013 Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksella ja nyt melkein kymmenen vuotta myöhemmin työskentelen väitöskirjatutkijana samassa tiedekunnassa, kasvatustieteiden laitoksella. Opeopintojeni alussa kuvittelin työskenteleväni ”isona” joko liikunnanopettajana lukiossa tai erkkaopena alakoulussa. Miten musta sitten tulikin tutkija?
Polkuja tohtoriksi on varmaankin yhtä monta kuin väitöskirjatutkijoita. Itselläni ei ole oikeastaan koskaan ollut selkeää urahaavetta. Vähän kaikki on kiinnostanut ja kaikkea olisi kiva kokeilla.
Lukion jälkeen päädyin sattumalta koulunkäynninohjaajaksi erityiskouluun, mistä sain kipinän hakea opiskelemaan opettajaksi. Opiskeluvuodet ”opexlaisena” olivat kaikkea ja enemmän mitä olin osannut opiskeluilta toivoa. Opinnot olivat mielestäni todella innostavia ja varsinkin norssiharkoista sain paljon irti.
Eroon ennakkokäsityksistä
Kandivaiheen jälkeen lähdin Erasmus-vaihtoon Bath-nimiseen kaupunkiin Englantiin, jossa opiskelin kasvatustieteitä lukuvuoden ajan. Kursseilla opettajat ja muut opiskelijat olivat todella kiinnostuneita Suomesta ja suomalaisesta koulutuksesta, ja kyselivätkin minulta kaikkea lainsäädäntötasolta käytännön pedagogisiin ratkaisuihin.
Kaikki arvioinnit puolestaan perustuivat esseisiin, joita kirjoitin palautusviikoilla kirjastolla yömyöhään muiden viime tinkaan jättäneiden opiskelijoiden kanssa. Haasteista huolimatta, suuri kiinnostus kasvatustieteiden teorioita sekä koulutuspolitiikkaa ja sen kansainvälistä vertailua kohtaan heräsi. Kurssikaverini Nina Nivanaho oli innostunut omassa vaihdossaan samasta aiheesta, joten lähetimme graduidean mahdolliselle ohjaajalle.
Päädyimme Ninan kanssa tekemään gradua tutkimusavustajina Suomen Akatemian rahoittamaan nelivuotiseen HOPES-tutkimusprojektiin, jossa tutkimme kaupallisten toimijoiden osallistumista julkisiin peruskoulujärjestelmiin. Projektissa saimme tutustua kansainväliseen tutkimusryhmään ja pääsimme mukaan tutkimusmatkoille Ruotsiin ja Uuteen-Seelantiin.
”Miten musta sitten
tulikin tutkija?”
Viimeistään tällöin murtui ennakkokäsitykseni tutkijasta yksinäisenä puurtajana ja totesin tutkimuksen olevan parhaimmillaan antoisaa ja mielenkiintoista yhteistyötä. Positiivisten kokemusten ja mielenkiintoisen tutkimusaiheen saattelemana päätinkin pyrkiä tohtorikoulutukseen Turun yliopiston koulutuspolitiikan, elinikäisen oppimisen ja vertailevan koulutustutkimuksen tohtoriohjelmaan.
Takaisin kampuksille
Haku tohtorikoulutukseen tapahtuu ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamisen jälkeen, ja opintoihin hakeutumiseen ei ole ikärajaa tai vaatimuksia vuosista työelämässä. Tohtorikoulutus eli jatko-opinnot eivät maksa mitään, mutta työskentelyn tueksi haetaan yleensä rahoitus eli palkka. Tohtorikoululta voi hakea palkkapaikkaa tai erilaisilta säätiöiltä apurahaa. Itse olen työskennellyt viimeiset vuodet tutkimusprojektissa palkallisena, kahdella eri säätiön apurahalla ja Turun yliopiston tutkijakoulun palkkapaikalla.
Väitöstutkimuksen tavoiteaika on noin neljä vuotta, jonka lopputulos on valmis väitöskirja ja sen julkinen puolustaminen väitöstilaisuudessa. Hyvänä kannustimena valmistumiseen on tietenkin arvokas tohtorinhattu sekä upea miekka.
Vuoden 2020 alusta aloin virallisesti työstämään artikkeliväitöskirjaani, joka tulisi koostumaan kolmesta tieteellisestä artikkelista sekä näitä kokoavasta yhteenvedosta. Väikkäriurakkani alkoi lennokkaasti ja pääsin tutustumaan laitoksemme henkilökuntaan ja osallistuin Turussa järjestettyyn Pohjoismaisen kasvatustieteen tiedeseuran NERA:n konferenssiin. Maaliskuussa kuitenkin korona iski kovaa ja ennakkoluulot yksinäisestä tutkijantyöstä kävivät toteen. Erittäin tärkeänä tukena korona-aikana oli muutama vuosi sitten perustettu tiedekuntamme väitöskirjatutkijoiden järjestö Docturne ry.
Nyt, kun olemme palanneet kampuksille, olen päässyt kiinni siihen millaista väitöskirjan teko oikeasti ja ehkä jopa parhaimmillaan on. Työviikkoni koostuvat erilaisista tutkijantyöhön liittyvistä tehtävistä, joista ensisijaisena minulla on väitöskirjani ja sen kolmen artikkelin edistäminen. Kirjoitustyössä tukena ovat esimerkiksi väitöskirjani ohjaajat, artikkelien kanssakirjoittajat ja kahvihuoneesta löytyvät kollegat.
Opetustyötä tutkimuksen lomassa
Työsuhteeseeni kuuluu väitöskirjani työstämisen lisäksi opetustehtäviä. Opetan Tieteellinen toiminta ja tutkimuksellinen lukutaito -kurssia kasvatustieteiden tutkinto-ohjelman ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Opetiimissämme on lisäkseni kolme muuta opettajaa ja olemme tehokas sekoitus kokemusta ja uusia ideoita. Koen, että olen päässyt hyödyntämään luokanopettajaopinnoissa kerryttämääni pedagogista osaamista myös yliopisto-opetukseen.
Opetusta hyödyttää myös se, että pystyn samaistumaan ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ajatuksiin tieteestä ja tutkimuksesta ja pyrinkin kurssilla häivyttämään sellaista jäykkyyttä ja kankeutta aiheen ympäriltä sekä madaltamaan opiskelijoiden kynnystä tiedettä kohtaan. Tutkimus- ja opetustyön lisäksi toimin erilaisissa työryhmissä, joissa pääsen vaikuttamaan yliopistoyhteisössäni.
Parasta työssäni on sen joustavuus ja monipuolisuus. Erilaiset työtehtävät, kuten opetukset, kokoukset ja konferenssimatkat, rytmittävät osaltaan aikatauluani, mutta muutoin voin itse pitkälti päättää milloin ja miten työskentelen.
Itselleni mieluisinta ja tehokkainta on työskennellä aamuisin, joten työskentelen usein noin yhdeksästä neljään. Osa kollegoistani saa kuitenkin kirjoitettua parhaiten esimerkiksi iltaisin tai viikonloppuisin, minkä akateeminen vapaus mahdollistaa. Jousto ja vapaus eivät kuitenkaan ole täyttä juhlaa vaan olen itse pitkälti vastuussa siitä, että saan työni tehtyä, sillä kukaan ei ole kädestä pitäen ohjaamassa työpäivien kulkua.
Haastavinta työssä on sen epävarmuus. Tutkimukseen saatava rahoitus on melkoisen kivenjärkäleen alla ja rahoitushakujen kirjoittelu vie hurjasti aikaa ja panosta.
Lisäksi työ on melko haastavaa, mitä sen toki varmasti kuuluukin olla. Välillä iskee epätoivo ja huijarisyndrooma, enkä koe pystyväni tähän hommaan. Mutta ottamalla etäisyyttä sen hetkiseen työtehtävään ja vertaisten tuella noistakin kuopista on aina selvitty. Välillä vuoristoradan kyydissä pääsee onneksi myös huippufiilikseen, kun on pääsyt jonkun ajatusblokin tai vaikean tehtävän yli.
Kannattaa tehdä asioista, jotka kiinnostavat
Noin vuoden päästä minulla on toivottavasti tohtorinhattu päässä ja tuore väitöskirja kourassa. Mitäs sitten tekisi?
Yksi mahdollinen suunta on jatkaa akateemisella polulla, esimerkiksi yliopistossa tutkijana ja opettajana. Mahdollisuutena on myös toimia asiantuntijana esimerkiksi politiikan parissa. Myös opettajan hommat peruskoulussa kiinnostavat ja olisikin mielenkiintoista nähdä miten esimerkiksi tutkimani aihe näyttäytyisi minulle opettajan näkökulmasta.
Lopuksi haluan kannustaa tekemään asioita, jotka sinua kiinnostaa! Olen valinnut sivuaineet, vaihto-opinnot ja tutkimusaiheet kunkin hetken kiinnostusten mukaisesti. Koen, että tekemäni valinnat ovat avanneet minulle uusia näkökulmia ja ovia ja ennen kaikkea motivoineet opiskeluihin.
Jokin itseä kiinnostava aihe ei välttämättä juuri sillä hetkellä sulaudu osaksi opintokokonaisuuksia, mutta mahdollisuus oman kiinnostuksen hyödyntämiseen voi tulla vastaan myöhemmin. Ja vaikka sitä ei pääsisikään hyödyntämään omaan uraansa, kiinnostavien asioiden tekeminen tuo iloa elämään!
"Uudessa-Seelannissa Nina Nivanahon (oik.) kanssa helpottuneina ensimmäisen kansainvälisen konferenssi-esityksen jälkeen.” Kuva: Sonia Lempinen.
Opeopiskelijan printtilehti on nyt sataprosenttisesti hiilineutraali. Lue lisää!
