INKA PAAJANEN
Soolibooli 4/15

Kun aloitin lukion syksyllä 2011, kulki jo alakoulussa tutuksi käynyt esine vielä matkassani: poissaolovihko. Meille uusille ykkösille käytäntö oli entuudestaan tuttu; jos satuimme sairastumaan tai jos halusimme vaihtaa pariksi päiväksi vapaalle, tuli meidän toimittaa vanhemman allekirjoituksella varustettu vihkonen ryhmänohjaajallemme ja toivoa parasta. Tällä tavalla se pitkälti oli ennenkin toiminut.

Melko pian samana lukukautena koko koulu joutui kuitenkin dramaattisen muutoksen eteen – oli päätetty siirtyä käyttämään Wilmaa. Ehkä ikäluokkani sattui olemaan hieman muutosvastainen, sillä sähköisen järjestelmän käyttöönotto ei ollut aivan yksinkertaista. Kurssien valitseminen verkossa tuntui oudolta, ja palvelun sekavuudesta syntyi marinaa jatkuvasti. Jotkut yrittivät vielä itsepäisesti anoa poissaoloa vihon välityksellä, mutta yritys sai ryhmänohjaajaltamme aina kylmän vastauksen: "Käy laittamassa sinne Wilmaan." Poissaolovihkojen aika oli lopullisesti ohi.

Pitkälle on tultu ajasta, jolloin poissaolovihot vielä hallitsivat koulumaailmaa. Opetuksen sähköistyminen on nykypäivän polttava puheenaihe, sillä pohdimme jatkuvasti sen vaikutuksia erinäisiin opetusalueisiin. Tällä kertaa otin näkökulmakseni opettajan ja oppilaan välisen kommunikaation.

Vaikka Wilmaan siirtyminen ja sen myötä sähköistymisen lisääntyminen ärsytti aikoinaan myös minua, myönnän sen tuoneen opiskeluuni monia hyötyjä. Erityisesti yhteydenotto opettajaan on helpottunut suunnattomasti: enää ei tarvitse metsästää epätoivoisesti oppilaitoksella vain muutaman tunnin päivässä viettävää opettajaa, vaan tämän kanssa saattaa kätevästi viestitellä periaatteessa milloin tahansa.

Opettajankin on helpompi muistaa vastata oppilaidensa pyyntöihin tai kysymyksiin niiden ollessa mustaa valkoisella, viestipalvelusta asia ei katoa yhtä helposti kuin muistista. Ujoille oppilaille sähköinen kanava puolestaan tarjoaa erittäin hyvän tavan kommunikoida opettajan kanssa, sillä oppilailla on käytössään enemmän aikaa viestin rakentamiseen eikä heidän tarvitse jännittää kasvotusten tapahtuvaa vuorovaikutustilannetta.

Oppitunneilla puhumisen kynnystä laskevat myös erilaiset verkossa toimivat oppimisympäristöt, esimerkiksi TodaysMeet. Samankaltaiset virtuaaliset luokkahuonetilat aktivoivat oppilaita osallistumaan opetukseen ilman, että heidän tarvitsisi pelätä ääneen vastaamista. Verkkotilojen ansiosta opettaja voi huomioida myös S2-oppilaiden tarpeet paremmin: materiaaleja voidaan tarjota useilla eri kielillä, ja opettaja voi haastaa omankin kielitaitonsa.

"Sähköistyvässä maailmassa
henkilökohtaisuus on
hiljakseen hiipuva käsite."

Toisaalta opetuksen sähköistyminen tuo mukanaan monia vuorovaikutukseen liittyviä ongelmia. Tekniikan pettäminen on tuttua meille kaikille, ja joskus esimerkiksi opettajalle tarkoitetut viestit saattavat kadota bittiavaruuteen pääsemättä koskaan perille.

Siinä missä kynnys yhteydenottoon on matalampi, saattaa viestin ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia. Kasvotusten tapahtuvassa kommunikaatiossa lähettäjä ja vastaanottaja voivat lukea tilannetta sanojen lisäksi toistensa ilmeistä ja eleistä, pyytää tarkennusta tai esittää lisäkysymyksiä. Sähköisessä viestinnässä sama ei onnistu – ainakaan yhtä vaivattomasti. Tekniikan nopeasta kehityksestä johtuva yhteydenoton helpottuminen on lisäksi saanut monet oppilaat vaatimaan opettajalta ympärivuorokautista tavoitettavuutta, mikä puolestaan venyttää opettajan työpäivää kohtuuttomasti ja lisää näin hänen kokemaansa stressiä.

Kaikkein surullisinta mielestäni on kuitenkin se, kuinka sähköistyminen saattaa etäännyttää opettajaa ja oppilasta toisistaan. Itse tein lukioaikana hieman etäopintoja, ja virtuaalinen opetustila oli suoraan sanottuna ankea. Meillä oppilailla ei ollut muuta mahdollisuutta osallistua keskusteluun kuin kirjoittamalla ajatuksistamme tilan chattiin, opettajamme tunnistimme vain äänestä, sillä kuvaa ei ollut. Tällaisen yksipuolisen ja vähätasoisen kommunikaation kautta on vaikea synnyttää syvää, luottamukseen perustuvaa suhdetta opettajan ja oppilaan välille: kumpikin tietää toisesta yksinkertaisesti liian vähän. Sähköistyvässä maailmassa henkilökohtaisuus on hiljakseen hiipuva käsite.

En silti väitä, että meidän pitäisi kääntyä tulosuuntaan, unohtaa teknistyminen ja kaivaa pian museotavaraksi kelpaavat poissaolovihot taas esiin. Kuten kuvailinkin, opetuksen sähköistyminen tarjoaa monia uusia mahdollisuuksia hyödynnettäväksi myös vuorovaikutustilanteessa, ja näitä positiivisia puolia meidän tulevien opettajien tulisi koettaa kehittää eteenpäin. Hektisessä työssä on kuitenkin tärkeää muistaa suoda oppilaille tasapuolista huomiota päivittäin; ystävällisyys ja kannustavuus lisäävät kummankin osapuolen hyvinvointia ja syventävät heidän välistä suhdettaan.

Entäpä sitten supervauhtia kehittyvä teknologia, jonka perässä opettajan voi olla vaikeaa pysyä? Jos tekniikka tuottaa opettajalle turhaa päänvaivaa, voi hän aina kääntyä opettamiensa diginatiivien puoleen. Näistä olisi takuulla hauskaa päästä itse leikkimään opettajaa. 