4.5.2021

Ekokriisin ratkaisemisen on ennen kaikkea kasvatuksellinen kysymys

Vuoden opeopiskelijaksi valittu Katri Jurvakainen on opintojensa aikana pureutunut ekokriisin juurisyihin.

Opeopiskelija 2/21


Katri Jurvakaisen mukaan me olemme normalisoineet ekososiaalisesti kestämättömän toiminnan: se on niin yleistä, ettemme tunnista sitä ongelmalliseksi tai pidä sitä moraalisesti kovinkaan vääränä. (Kuva: Jenniina Pennanen)

Valitsemalla Vuoden opeopiskelijan SOOL haluaa olla mukana luomassa opettajan opinnoista ja ammatista kiinnostavaa ja positiivista kuvaa. Liiton hallitus tekee valinnan jäsenyhdistyksiltä saatujen esitysten perusteella. 

Tampereen yliopistossa luokanopettajaksi opiskelevien ainejärjestön Oka ry:n esityksen mukaan Katri Jurvakainen on opinnoissaan syventynyt perusteellisesti kasvatusfilosofian ytimeen eli kysymykseen siitä, mitä kasvatus todella on ja mikä sen päämäärä on. Hän on esimerkillään näyttänyt opiskelijayhteisölle, että perehtymällä johonkin kasvatuksen todelliseen dilemmaan, on mahdollisuus löytää syvemmän tason ymmärrystä ja sitä kautta jopa ratkaisuehdotuksia pirullisimpiinkin ongelmiin.

Ainejärjestössä haluttiin myös nostaa esille sitä, että vaikuttavan opeopiskelijan ei tarvitse toimia ainejärjestöaktiivina, vaan vaikuttava voi olla muillakin tavoilla ja foorumeilla.

Katri Jurvakainen, mitä ajattelit kuullessasi valinnastasi? Tiesitkö olleesi ehdolla? 

– Olin kiitollinen saamastani tunnustuksesta. Tiesin olleeni ehdolla, sillä minua oltiin ehdottamassa jo viime vuonna, mutta ainejärjestömme edustaja myöhästyi esityksensä kanssa, ja minua ei voitu ottaa huomioon valinnassa.

Miten tulit hakeutuneeksi opiskelemaan luokanopettajaksi?

– Tämä vaatii taustoittamista. Minulla on aina ollut aika sinisilmäinen halu vaikuttaa siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka. Luin pääaineenani maantiedettä kolmen vuoden ajan, ja hain pariin otteeseen opiskelemaan maailmanpolitiikan tutkimusta, mutta en päässyt. Reilu parikymppisenä ajauduin syvään eksistentiaaliseen kriisiin, jonka myötä monet ympäröivän yhteiskunnan normaaleina pidetyistä käytännöistä, kuten materiaalisen vaurauden tai loistokkaan uran tavoittelu itseisarvoisesti, alkoivat vaikuttaa todella absurdeilta. 

– Kyseenalaistamiseni eteni niin pitkälle, että olin täysin ymmälläni siitä, mikä ylipäätänsä saa ihmiset liikahtamaan, tekemään yhtään mitään. Vietin pari vuotta tuon kysymyksen äärellä, vuoroin syventyen sen äärelle matkoillani Kaakkois-Aasiassa ja Väli-Amerikassa, vuoroin paeten sitä paniikinomaisesti huuruisiin nuoren aikuisuuden kirmailukesiin. Väleissä tienasin reissurahoja aineenopettajan sijaisuuksia tehden.

– Tuo kokonaisvaltainen kyseenalaistamisprosessi oli erittäin keskeisessä roolissa siinä, että päädyin kasvatusalalle. Edelleen olen sillä kannalla, että nyky-yhteiskunta ylläpitää monenlaisia ajatus- ja toimintamalleja, jotka ovat tosiasiassa haitallisia elämän ja oman onnellisuutemme kannalta, mutta joita emme tunnista sellaiseksi, koska ne ovat niin yleisiä ja olemme itse kasvaneet sisään niihin.

– Koko aikuisikäni ajan merkittävin oppimiseni on ollut poisoppimista: poisoppimista ajatusmalleista, jotka rajoittavat onnellisuuttani, ylläpitävät eriarvoisuutta yhteiskunnassa, tuottavat ekososiaalisesti kestämätöntä toimintaa ja vievät tilaa hetkessä koetulta täyteyden tunteelta. Tämän takia keskeiseksi toimintaani ohjaavaksi kysymykseksi on muodostunut se, olisiko mahdollista, että varttuvat sukupolvet eivät kasvaisi sisään noihin haitallisiin käsityksiin alun alkaenkaan, vaan omaksuisivat käsityksiä ja ajattelutapoja, jotka voisivat olla hedelmällisiä ekososiaalisesti kestävän, yhdenvertaisen, merkityksellisyyden kokemukseen perustuvan yhteiskunnan luomisessa. 

– Tämän takia hakeuduin opiskelemaan kasvatustieteitä. Tavoitteenani on ollut päästä tutkimaan noita teemoja ja kenties jossain vaiheessa myös opettamaan yliopistolle. Luokanopettajaksi hain sen takia, että olisi jokin vaihtoehto, jos en työllisty tutkijana. 

Miten opinnot ovat vastanneet odotuksiasi? Millaista on olla opiskelija Tampereella ja Tampereen yliopistossa?

– En tehnyt kovin tarkkaa harkintaa valitessani opiskelukaupunkiani, saati yliopistoa. Olin asunut viimeisimpien aiempien opintojeni aikana Helsingissä, ja sinne en halunnut sillä erää takaisin. Tampere vaikutti sopivalta vaihtoehdolta: Suomen mittapuulla kaupunki ja sellainen, josta minulla ei ollut juuri kokemusta.

”Opiskelijat pyritään
saamaan valmistumaan
minimiajassa minimitiedoin.”

– Jälkikäteen olen ajatellut, että oli onnekas sattuma, että päädyin juuri tänne. Vanhasta Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta on vielä kaikuja jäljellä, ja kasvatustieteiden sisällä Tampereella on muihin yliopistoihin verrattuna vahva yhteiskunnallinen ja filosofinen painotus, mikä on sopinut minulle oikein hyvin. Melkoisen tuurin siivittämänä olen myös saanut ohjaajikseni Antti Saaren ja Veli-Matti Värrin, joiden välittävä ote ohjauksessa on kannustanut minua eteenpäin, ja joiden terävä ymmärrys on vaikuttanut voimakkaasti omaan kasvatusajatteluuni.

– Tutkimukselliset kiinnostuksen kohteeni ovat aika spesifit, joten olen ollut onnekas löytäessäni ohjaajat, joiden intressit ovat samansuuntaisia, ja jotka ovat perehtyneet noihin teemoihin syvällisesti omassa tutkimuksessaan. Olen päässyt myös mukaan kasvatuksen teemoja filosofisesti ja poliittisesti tarkastelevaan POISED-tutkimusryhmään. Ajatustenvaihto sen jäsenten kanssa on rikastuttanut omaa ajatteluani merkittävästi.

– Opintojen kautta minulle on muodostunut myös kaveriporukka, joka muistuttaa läheisyysasteeltaan pientä perhettä, ja jonka kanssa olen jakanut arkeni jo pian viiden vuoden ajan. Siitä olen erittäin kiitollinen. 

– Yliopisto-opinnot itsessään eivät ole vastanneet kovin hyvin odotuksiani. Odotin ehkä hieman naiivisti yliopiston olevan eräänlainen sivistyksen ja kriittisen ajattelun kehto, jossa akatemian jäsenet professoreista opiskelijoihin kävisivät avointa, ajoittain kiihkeääkin dialogia keskenään alojensa keskeisistä teemoista, ja jossa avoimen, kriittisen ja vapaan tieteenharjoittamisen ihanteet olisivat näkyvästi esillä. 

– Uusliberaalin yliopiston yhdeksi keskeisimmistä tehtävistä on nostettu joustavan ja nopeasti työllistettävän työvoiman tuottaminen elinikäisen oppimisen ihanteiden mukaisesti. Tämä on johtanut siihen, että opiskelijat pyritään saamaan valmistumaan minimiajassa minimitiedoin, jolloin opintoihin ei saa sisältyä mitään ”turhaa”, eli mitään sellaista, joka ei ole sellaisenaan työelämään sovellettavissa.

– Myös luokanopettajankoulutuksessa on mielestäni keskitytty liiaksi työelämävalmiuksien kehittämiseen syvällisen kasvatuksen ilmiön ymmärtämisen kustannuksella. On vaikuttanut siltä, että koulutuksessa keskitytään kartuttamaan tuleville opettajille temppupussia, josta voi vetäistä valmiin ratkaisun mihin tahansa kasvatuksen kentän tilanteeseen, mikä on mielestäni problemaattinen lähtökohta. Viisivuotinen opettajankoulutus ei millään pysty tarjoamaan yleispäteviä menetelmiä koulumaailman vaihtelevissa, yllättävissä ja ennakoimattomissa tilanteissa toimimiseen, eikä siihen edes tulisi pyrkiä.

– Konkreettisten työelämävalmiuksien kartuttamisen sijaan opettajankoulutuksen tulisi pyrkiä kehittämään tulevien opettajien ymmärrystä siitä, mitä kasvatus on, mihin sillä pyritään, millaista ihmisyyttä sen kautta rakennetaan tai tulisi rakentaa, ja miten se kytkeytyy laajoihin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Tuon ymmärryksen pohjalta opettaja voi ratkaista opetustyön arjessa vastaantulevia tilanteita perustellusti, ja tuolle ymmärrykselle myös käytännön menetelmien tulisi pohjautua.

Miten koronavuosi rajoituksineen ja poikkeusjärjestelyineen on vaikuttanut opintoihisi ja elämääsi?

– Opintoihin ei juurikaan, koska minulla ei ollut enää muutenkaan juuri läsnäoloa vaativia opintoja jäljellä ensimmäisten rajoitusten alkaessa. Työskentelen yliopistolla projektikoordinaattorina hankkeessa, joka tähtää eettisen kestävyysosaamisen lisäämiseen korkeakoulukontekstissa, ja työni ovat olleet ajan hengen mukaisesti etänä. 

– Yleisesti ottaen elämäni on ollut harvinaisen rutinoitunutta tänä aikana. Minun oli alkuun vaikea asennoitua siihen, että yhtäkkiä kaikki ihmiskohtaamiset olivat suunniteltuja. Oloni on eläväisin odottamattomien juttujen äärellä – ikävöin puolituttuihin törmäilyä, yllättäviä illanviettoja ja spontaaneja keskusteluja tuntemattomien kanssa. 

Ainejärjestösi Okan mukaan olet opintojesi aikana pureutunut ekokriisin juurisyihin ja ollut aktiivinen keskustelija ekososiaalisen sivistyksen teemoista. Mistä siinä on kysymys?

– Näen, että ekokriisin ratkaisemisen ja ekososiaalisesti kestävämmän elämäntavan rakentamisen tulisi olla läpileikkaavana teemana kaikkien alojen keskiössä, sillä hallitsemattomaksi riistäytyessään ekokriisi uhkaa tuhota kaiken sen inhimillisen edistyksen, jonka eteen olemme tehneet töitä.

”Ekososiaalinen sivistys
ei saa typistyä
valojen sammutteluksi.”

– Ekokriisin ratkaisemisen on ennen kaikkea kasvatuksellinen kysymys: meidän täytyy ensin ymmärtää sitä, miksi jatkamme toimintaa, joka uhkaa oman lajimme selviytymisen edellytyksiä, vaikka tiedämme tekevämme niin. Tämän jälkeen on visioitava, miten voisimme elää täyttymyksellistä elämää, joka ei perustu ekosysteemien rapauttamiselle ja kavenna tulevien sukupolvien elämänmahdollisuuksia.

– Olen erittäin huolestunut siitä, miten ohueksi ymmärrys ekokriisistä uhkaa jäädä myös kasvatuksen kentällä, sillä ennen kuin kasvatuksen arvopäämäärät ajatellaan uusiksi ekokriisin valossa, kasvatus on osa ongelmaa eikä sen ratkaisua. Koska sekä ihmisen että muun luonnon kannalta tuhoisaksi osoittautunut toiminta on niin yleistä, se antaa perusteita olettaa, että sen juurisyyt piilevät jokapäiväisissä maailmaa koskevissa käsityksissämme ollen läsnä kaikissa meissä. Mikäli emme tunnista niitä ja kykene ajattelemaan kasvatuksen arvopäämääriä uusiksi, sosialisoimme kasvatettavat samoihin käsityksiin, jotka ekokriisin ovat alun perin aiheuttaneet ja uusinnamme sen juurisyyt. 

– Kasvatuksen kentällä tarvitaan hätäjarrua. Kestämättömän toimintamme pysäyttämiseksi kasvatuksen kentän ensiavullisena toimena ekokriisin ratkaisemiseksi voisi olla tuhoisaa toimintaa tuottavan sosialisaation pysäyttäminen. Ekososiaalinen sivistys ei saa typistyä valojen sammutteluksi, biojäteroskisten sijoitteluksi ja lähimetsäelämyksiksi, sillä arkipäivän ratkaisut eivät riitä takaamaan ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden rakentumista.

– Kasvatuksen kentän toimijat tarvitsevat valmiuksia tarkastella kriittisesti omaa rooliaan nykyisessä, ikuiseen taloudelliseen kasvuun tähtäävässä yhteiskuntajärjestyksessä sekä valmiuksia kuvitella sille vaihtoehtoja. Tämä edellyttää kasvatuksen kentän toimijoilta perusteellista itsereflektiota, jossa tunnustetaan kasvatuksen rooli maailmaa koskevien käsitystemme tuottajana ja normalisoijana, ja tarkastellaan noita käsityksiä kriittisesti ekokriisin valossa.

– Kirjoitan parhaillaan gradua, jossa tarkastelen ekokriisin juurisyitä ihmisen psyykeen tasolla lacanilaisen psykoanalyysin ja buddhalaisen filosofian näkökulmasta. Kysyn tutkimuksessani sitä, mikä pitää meidät kiinni tuhoisissa tottumuksissamme ja saa meidät uusintamaan ja vahvistamaan uusliberaalia kapitalistista yhteiskunnallista todellisuuttamme. Tutkimukseni keskiössä on inhimillinen halu, jonka esitän kumpuavan harhaisesta itsekäsityksestämme. 

Lopuksi, millainen on hyvä luokanopettaja?

– Hyvä luokanopettaja kohtaa oppilaansa ollen heille tietoisesti läsnä ja pyrkien kuulemaan heitä aidosti. Hän pyrkii nostamaan muita ylöspäin, saamaan heidät kukoistamaan ja kokemaan itsensä hyväksytyksi ja merkitykselliseksi sellaisenaan. Hyvä luokanopettaja kykenee arvioimaan oman ajattelunsa lähtökohtia, tiedostaa omat sidoksensa ja tuo ne esille. Hyvä luokanopettaja avaa oppilaille myös omaa maailmaansa ja näyttää ihmisyytensä. Hyvä luokanopettaja kykenee visioimaan rohkeasti parempaa tulevaisuutta ja kasvattamaan oppilaita sitä kohti.


Luokanopettajankoulutuksessa on Katri Jurvakaisen mielestä keskitytty liiaksi työelämävalmiuksien kehittämiseen syvällisen kasvatuksen ilmiön ymmärtämisen kustannuksella. (Kuva: Jenniina Pennanen)


Lisää aiheesta

Jaa sivu somessa

Tweet