SOFIA HILDÉN & KRISTIINA BRUNILA
Opeopiskelija 1/26
Aiemmista tutkimuksista tiedämme, että koulutusjärjestelmämme pitää sisällään rakenteissaan, käytännöissään ja kulttuureissaan rasismia. Rakenteellinen rasismi on tapa järjestää maailmaa, tuottaa tietoa, määritellä sitä, mikä on tavoiteltavaa ihmisyyttä, olemista ja tekemistä – ja mikä puolestaan ei. Se on vallan muoto, joka toimii myös silloin, kun kukaan ei niin sanotusti tarkoita pahaa.
Olemme molemmat kuunnelleet rasismia kokeneiden lasten ja nuorten kertomuksia, ja myös monet tutkimukset osoittavat samaa: rasismi on osa koulun arkisia käytäntöjä, kohtelua, oletuksia, vuorovaikutusta, opetuksen sisältöjä, huumoria ja ”ihan tavallista” puhetta. Samalla se on myös hiljaisuutta, vaikenemista, sivuuttamista ja puuttumattomuutta. Rasismi on usein sukupuolittunutta ja voi näkyä esimerkiksi pelkona tai ylireagointina ruskean pojan kohdalla tai oletuksena siitä, että huivia käyttävällä tytöllä on iso perhe ja hän on siksi ”luontevasti” sopiva hoitoalalle.
Opettajan rooli ja rasismin vaikutukset kietoutuvat yhteen. Opettajalla on valtaa – ei vain tiedon ja arvioinnin kautta, vaan myös siinä, miten hän kohtaa oppilaan tai millaisiin pedagogisiin ratkaisuihin hän päätyy. Jokainen sana, ele ja oletus voi vahvistaa tai purkaa. Siksi opettajan tietoisuus omasta asemastaan koulun hierarkian huipulla ja asemansa tuomasta vallasta on keskeistä antirasistisessa opettajuudessa.
Kasvatustieteissä on tehty merkittävä määrä rasismia koulussa ja koulutuksessa tarkastelevia opinnäytteitä sekä väitöskirjoja ja muuta tutkimusta. Niissä on tullut esille esimerkiksi se, kuinka rodullistetut ihmiset nähdään poikkeavina ja ensisijaisesti aina jonakin muuna kuin suomalaisina.
Koulun arjessa oppilaiden puhetta, käyttäytymistä ja niin kutsuttua ”soveltuvuutta” arvioidaan. Oppilaat, joilla tulkitaan olevan ulkonäön tai nimen perusteella ”ei-suomalaisiksi” katsottavia piirteitä, joutuvat toistuvasti tilanteisiin, joissa heidän toimintaansa helposti selitetään kulttuurilla, temperamentilla tai ”taustalla”.
Valkoiset oppilaat nähdään helpommin yksilöinä, kun taas rodullistetut lapset ja nuoret kohdataan oletetun ryhmänsä edustajina. Tämä on rakenteellista valtaa, joka kietoutuu opetussuunnitelmiin, tilastoihin, luokittelujen käsitteisiin, kohteluun ja normeihin siitä, mitä koulussa pidetään hyväksyttävänä, normaalina tai ideaalina.
Rasismi on rakenne
Rasismin tunnistamisen tai siihen puuttumisen osalta opettajien nähdään pääsääntöisesti vaikenevan tai selittävän rasismia nuorten välisenä asiana, jossa opettajan rooli on lähinnä ohjata ja kieltää. Opettajat toivovat työvälineitä rasismiin puuttumiseksi, usein juuri oppilaiden välisiin tilanteisiin.
Tällainen itsensä ulkoistaminen voi tuntua luontevalta, koska perinteisesti opettajan tehtävänä nähdään olevan opetus, ohjaus ja kasvatus. Oman roolin häivyttäminen ja sen kieltäminen, että olemme kaikki osa ongelmaa, vahvistaa asetelmaa, jossa opettaja toimii auktoriteettina ja muiden toiminnan arvioijana.
Antirasistinen opettajuus alkaa näkemisestä.
Hiljaisuus tai vaikeneminen eivät merkitse neutraalisuutta tai puolueettomuutta, vaan olosuhteiden hyväksyntää tai jopa liittoutumista. Valta toimii usein juuri näin: ei suurina, näkyvinä eleinä, vaan piilossa ja vaivihkaa. Rasismi kytkeytyy valtaan, joka ei välttämättä näyttäydy vain yksittäisen ihmisen toimintana. Rasismi on rakenne, johon myös opettajat sekä muu koulun henkilökunta tulevat helposti osallisiksi ilman, että sitä tunnistetaan tai tunnustetaan. Työyhteisön toimintakulttuuri ja johtaminen vaikuttavat siihen, pyritäänkö näitä rakenteita purkamaan vai häivyttämään tai kieltämään.
Rakenteellinen rasismi ilmenee koulussa myös opetuksen sisällöissä. Opetussuunnitelma on täynnä oletuksia siitä, kenen historiaa kerrotaan, millaista asiantuntijuutta arvostetaan ja kuka saa olla oppimisen oletettu subjekti.
Suomalainen oppikirjaperinne on pitkään rakentanut tarinaa yhtenäiskulttuurista, harmonisesta kehityksestä ja modernista kansallisvaltiosta, jossa moninaisuus on lisä, ei lähtökohta. Tällöin oppilas, joka ei sovi tähän kertomukseen, joutuu jatkuvasti asettumaan ulkopuolelle – tai sisäistämään jonkin muodon näkymättömyydestä. Oppikirja-analyysit osoittavat, että suomalaisissa oppikirjoissa esiintyy edelleen eurosentrinen ja valkonormatiivinen narratiivi.
Se mitä pidetään normaalina ja tavoiteltavana näkyy myös opettajankoulutuksessa ja sitä koskevassa poliittisessa ohjauksessa, kulttuurissa ja käytännöissä. Ei ole sattumaa, että opettajankoulutus Suomessa on edelleen valkoinen ja valkonormatiivinen. Ei ole myöskään sattumaa, että rodullistettu opettajaopiskelija joutuu kantamaan kehossaan toiseuden kokemusta. Rasismi ei siis kohdistu vain oppilaisiin tai asetu oppilaiden väliseksi asiaksi, rasismi ulottuu myös kollegoihin ja opettajaksi opiskeleviin.
Rasismi voi materialisoitua esimerkiksi hienovaraisina epäilyinä, kysymyksinä ja oletuksina kielitaidosta, ammattitaidosta tai luotettavuudesta. Rodullistettu opettaja joutuu miettimään, kohdataanko hänet sellaisena yksilönä ja opettajana jona hän itse kokee olevansa vai esimerkiksi ihonvärin tai uskonnon kautta. Yhdenvertaisuuslainsäädäntö ja juhlapuheet eivät vielä muuta näitä rakenteita – valta toimii sitä kautta, mitä pidämme luonnollisena ja tavoiteltavana.
Harvempi tunnistaa, että rakenteellinen rasismi on tapa, jolla koulu organisoi maailmaa tietynlaiseksi. Sitä ei voi purkaa pelkillä hyvillä aikomuksilla, positiivisella pedagogiikalla tai koulukiusaamisen vastaisella ohjelmalla, jotka saattavat pahimmillaan patologisoida sekä kiusaajan että kiusaamisen kohteena olevan. Valtasuhteen tunnistaminen ja tunnustaminen edellyttää kykyä nähdä ja suhtautua kriittisesti omiin oletuksiin, sisäistettyihin normeihin ja niihin rakenteisiin, jotka tekevät tietyistä oppilaista jatkuvasti toisia.
Opettajan ammatissa valta ei ole pelkästään muodollista, vaan sillä on syvä vaikutus oppilaiden kokemuksiin ja elämään. Parhaimmillaan opettaja voi olla tukena ja turvana, vahvistaa lapsen tai nuoren toimijuutta, mahdollisuuksia ilmaista itseään ja tehdä valintoja sekä antaa tärkeitä oppeja, jotka kantavat läpi elämän.
Monella meistä on muistoja opettajista, joihin olemme turvautuneet ja jotka ovat toimineet esikuvina. Toisaalta moni muistaa myös opettajia, joiden toiminta on jollain tavalla vahingoittanut. Kun omaa koulupolkua muistelee, saattaa ymmärtää vielä paremmin, mitä tarkoitamme puhuessamme opettajan roolista vallankäyttäjänä.
Antirasistinen opettajuus – mitä tarvitaan?
Mitä opettajankoulutuksessa olevat opiskelijat voivat tehdä? Ensimmäinen askel ei ole toimintalista, vaan näkökulman muutos. On opittava tunnistamaan rasismi vallan muotona, ei virheenä, jonka joku tekee ymmärtämättömyyttään tai tahattomasti. On opittava näkemään, miten valta toimii oman toiminnan, opettajuuden, vuorovaikutustilanteiden ja hiljaisuuksien läpi. On opittava tunnistamaan, miten oma ymmärrys tarjolla olevasta tiedosta, kasvatuksen teorioista ja pedagogista valinnoista sekä oma ihmisnäkemys ylläpitävät tietynlaista maailmankuvaa.
Toinen askel on puuttumisen opettelu. Puuttuminen ei ole vain moraalinen velvollisuus, vaan ammatillinen taito. Se ei ole sanalista oikeista ilmaisuista, vaan kyky olla tilanteessa läsnä ja toimia niin, etteivät ongelmat jää haavoittuvimman kannettavaksi.
Kun oppilas joutuu rasistisen toiminnan kohteeksi, tilanne ei ole kahden oppilaan välinen konflikti. Se tiivistää yhteen hetkeen luokan, koulun ja yhteiskunnan välisiä valtasuhteita. Puuttuminen on tapa katkaista rakenteellinen rasismi.
Rakenteellinen rasismi on tapa järjestää maailmaa.
Kolmas askel on ymmärrys siitä, että antirasistinen pedagogiikka ei ole ylimääräinen tai ”erillinen teema”, jonka voi käsitellä ohimennen yhden oppitunnin aikana. Se on tapa hahmottaa opettajuus toisin.
Tämä tarkoittaa oman oppiaineen kriittistä lukutaitoa, yhteiskuntalukutaitoa sekä opetuksen sisältöjen laajentamista. Ennen kaikkea se edellyttää kykyä nähdä, miten tietty tapa opettaa asettaa joitakin oppilaita keskiöön ja toisia reunoille. Jo pelkkä opettajan tapa tulkita, keneen kohdistaa odotuksia, kenen virheitä selittää yksilöllisyydellä ja kenen kulttuurilla, voi muuttaa oppilaan koko koulupolun.
Neljäs askel on yhteisöllisyys. Kukaan opettaja ei voi purkaa rakenteellista rasismia yksin. Siksi koulun toimintakulttuurin kriittinen tarkastelu, opettajahuoneessa käytävät keskustelut ja johdon sitoutuminen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöhön ovat ratkaisevia. Vallan logiikat eivät muutu, ellei koko instituutio muutu. Tämä ei kuitenkaan poista yksittäisen opettajan vastuuta – se vain laajentaa sitä kohti kollektiivista muutosta.
Ja lopuksi: tärkeää on tunnistaa, että antirasistinen työ ei ole projekti, jonka voi ”päättää”, eikä se ole identiteetti, jonka voi omaksua. Se on jatkuva prosessi, jossa opettaja yhdessä oppilaiden kanssa oppii näkemään maailmaa uudelleen. Se on myös haavoittuva prosessi, sillä se pakottaa katsomaan kohti sellaista maailmaa, jota olemme ehkä oppineet pitämään luonnollisena. Mutta juuri siksi se on kasvatuksen ytimessä. Kasvatus on vallan tunnistamista, tunnustamista ja purkamista sekä vallan uudelleen jakamista.
Kun ajattelemme oppilaita ja opiskelijoita, jotka ovat kertoneet rasismin kokemuksistaan, meille jää usein sama ajatus: suurin haava syntyy harvoin yksittäisestä kommentista. Se syntyy siitä, ettei kukaan näytä näkevän. Antirasistinen opettajuus alkaa näkemisestä. Ja näkeminen on aina poliittinen teko.
Jos haluamme tulevaisuuden koulutuksen, joka ei uusinna syrjiviä rakenteita, tarvitsemme opettajia, jotka uskaltavat katsoa ja uskaltavat toimia. Ei siksi, että he tietäisivät kaiken paremmin, vaan siksi, että he ymmärtävät vallan liikkeet – myös itsessään – ja ovat valmiita muuttamaan niitä. Se on opettajankoulutuksen tärkein haaste ja samalla sen suurin mahdollisuus.
Sofia Hildén toimii erityisasiantuntijana Opetushallituksessa ja Kristiina Brunila kasvatustieteen professorina Helsingin yliopistossa.