JULIA KAIPIA
Opeopiskelija 4/25
TOISESSA LUOKANOPETTAJAOPINTOJEN harjoittelussani eteeni esitettiin jana, jolle minun tuli asettua. Janan toisessa päässä oli opeopiskelija ja toisessa opettaja. Pohdin pitkään, missä kohtaa janaa sillä hetkellä olin.
Toisaalta koin olevani ”valmis opettaja” vaikka opintoja oli takana vasta puolitoista vuotta. Tämän ajatuksen kautta tajusin, kuinka alussa olin matkalla opettajaksi. Asetuin janalla keskelle, koska halusin todistaa muille huoneessa oleville olevani pidemmällä prosessissa, kuin oikeasti olin.
Tästä harjoittelusta on nyt kulunut lähes kaksi vuotta ja koen olevani edelleen samassa pisteessä. Olen kuitenkin valmis aloittamaan prosessin opettajaidentiteetin löytämiseen.
Miten kohta valmistuva opettaja voi löytää, tai lähteä edes etsimään omaa opettajaidentiteettiä? Varsinkin, kun aiheeseen ei juurikaan paneuduta opettajaopinnoissa. Käytännön harjoittelut antavat hyvää pohjaa opettajuudelle, mutta mielestäni opettajuuden löytäminen vaatii sellaista ajatustyötä, jota yliopistossa ei opeteta.
OPETTAJANKOULUTUKSESSA ”moka on lahja”. Sinun on turvallista kokeilla ja etsiä omaa opettajuuttasi, koska vastuu ei ikinä todellisesti ole sinulla. Mitä tapahtuu siinä kohtaa, kun saat omat innokkaat lapset ja nuoret, jotka odottavat sinulta ohjausta, oppeja ja tukea?
Vastuu lasten ja nuorten arjesta on nyt sinulla ja sinun tulisi sormia napsauttamalla muuttaa itsesi opeopiskelijasta opettajaksi. Toisaalta, täytyykö muutoksen tapahtua hetkessä? Onko mahdollista, että voit kasvaa opettajaksi myös uran aikana?
Opintojen aikana sinulle painotetaan teorioita ja erilaisia menetelmiä, joista suurin osa saa konkreettisen muodon vasta työelämässä. Sinun ei siis ole mahdollista olla valmis opettaja, kun saat tutkinnon valmiiksi.
Opettajan työ ei noudata mitään oppikirjoja, sillä työ muodostuu kaikista niistä lapsista ja nuorista, joilla on erilaisia vaatimuksia. Se muodostuu päivittäin tapahtuvissa tilanteissa, jotka vaativat erilaisia reaktioita opettajalta. Näitä tilanteita on lähes mahdoton ennakoida, joten reaktioitakaan ei juurikaan voi harjoitella etukäteen.
Opettajaksi kasvaminen on siis prosessi, jonka loppua ei ole näkyvissä. Siinä missä opeopiskelija harjoittelee opettamisen taitoa, opettaja rakentaa omaa opettajaidentiteettiään. Identiteetti rakentuu opettajan omista arvoista, äänestä ja tavasta kohdata oppilaat. Tämä identiteetin rakentuminen tekee opettajasta kasvattajan, jonka oma persoona on osa hänen antamaansa opetusta.
OPISKELIJANA MAAILMANI on pitkälti yksilökeskeinen. Opinnoissa keskityn omaan tutkintooni ja siinä menestymiseen. Työelämässä olen osa yhteisöä, jossa kollegat, oppilaat ja huoltajat muokkaavat tapaani toimia. Opettajana ajatukseni tulisi keskittyä “meidän kouluumme”, kun opiskelijana ajattelen usein omien oppituntieni pitämistä.
Todellisuudessa siis vasta valmistumisen jälkeen opettaja alkaa todella opiskella. Opettaja opiskelee elämää, ihmisiä ja ennen kaikkea itseään.
Prosessi saattaa toisinaan tuntua loputtomalta, varsinkin, kun on vasta sen alkupisteessä. Opettajaksi kasvaminen vaatii suurta ajattelun muutosta. Opiskelijan roolista tulisi kasvaa vastuulliseksi ammattilaiseksi, teorian soveltajasta käytännön tekijäksi ja yksittäisen oppitunnin pitäjästä kokonaisvaltaiseksi kasvattajaksi.
Koen kuitenkin, että palkintona tästä kasvusta saan ainutlaatuisen mahdollisuuden tukea oppijaa ja olla osa ihmisen oppimisen polkua ja hyvässä tapauksessa ihmisen elämää. Valmistuminen tekee opettajasta pätevän, mutta todellinen opettajuus syntyy arjen tilanteista ja kohtaamisista.