Opeopiskelija 4/26
Valitsemalla Vuoden harjoittelunohjaajan SOOL haluaa kiinnittää huomiota asiantuntevan harjoittelunohjauksen merkitykseen opiskelijoiden opettajuuteen kasvussa ja opettajaidentiteetin löytymisessä. Vuoden harjoittelunohjaaja valitaan jäsenistöltä tulleiden esitysten perusteella.
Silja Penna, mitä ajattelit kuullessasi valinnastasi? Tiesitkö olleesi ehdolla?
– En tiennyt olleeni ehdolla, joten tämä tunnustus tuli ihan puskista. Yllätyin! Ja olen todella otettu, nimenomaan opiskelijoilta saatu tunnustus tuntuu aivan erityisen arvokkaalta. Tämän sulan pistän iloisena ja ylpeänä työhattuuni.
Millainen on oma koulutustaustasi? Entä työhistoria? Miten päädyit harjoittelunohjaajaksi?
– Olen useamman tutkinnon ihminen, ja ennen opettajan ja opetusharjoittelun ohjaajan hommia olen valmistunut arkeologiksi ja muinaistekniikka-artesaaniksi. Päädyin opettajan työhön ihan vahingossa yliopistosta valmistumisen jälkeen, sijaistamaan omaa yläasteen historian opettajaani. Siitä se sitten lähti, sijaisuuden jälkeen hain takaisin yliopistoon opiskelemaan pedagogisia opintoja ja sille tielle jäin.
– Heti harjoitteluvuoden jälkeen olin pitkään Turun norssilla historian ja yhteiskuntaopin ohjaavien opettajien sijaisena, joten ohjaus tuli nopeasti tutuksi heti opintojen jälkeen. Samalla tein loppuun ainepätevyyteen vaadittavia historian ja yhteiskuntaopin opintoja. Useamman vuoden sijaistelun jälkeen päädyin päätoimisiin töihin eri kouluissa ja muissa kunnissa, kunnes palasin takaisin norssiin. Olen nyt kuudetta vuotta päätoimisena aineenopettajana ja opetusharjoittelun ohjaajana Turussa.
Millainen on hyvä historian ja yhteiskuntaopin opettaja?
– Minusta hyvä historian ja yhteiskuntaopin opettaja on utelias. Tämä pätee kyllä mihin tahansa aineeseen, ei vain historiaan ja yhteiskuntaoppiin. Sen myötä löytyy jatkuvasti erilaisia näkökulmia lähestyä omaa opetettavaa ainetta ja sen menetelmiä, vaikka ainesisällöt pysyisivätkin samankaltaisina. Uteliaisuudella pääsee siis jo pitkälle, sen myötä oma pedagoginen perusta laajenee ja vahvistuu. Lisäksi täytyy olla ajan hermolla ja mukauttaa omaa opettamista vastamaan oppilaiden tarpeita. Täytyy siis myös olla tarvittaessa valmis luopumaan vanhasta ja ottamaan vastaan uutta.
– Tämä on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, opetuksen ja materiaalien suunnittelu vie paljon aikaa ja ajatustyötä, eikä pienistä helmistään mielellään luovu. Välillä on kuitenkin pakko. Erityisesti korona-ajan opetusjärjestelyt harjoittivat niin opettajissa kuin opetusharjoittelijoissakin melkoista opettamisen uudelleenajattelua. Tuona aikana saimme aivan uudenlaisen kurkistusikkunan opettajuuteen ja opettamiseen. Itse olen ainakin pykälän verran viisaampi, vaikken tuota aikaa takaisin kaipaakaan.
Opiskelijoiden mukaan sinulla on vahva tuntemus yläkoululaisten mielenmaailmasta ja laaja kirjo ideoita, joita avokätisesti jaat ohjattavillesi. Heidän mukaansa kannustat poistumaan omalta mukavuusalueelta, ja tuot ohjattavien opetukseen toiminnallisen otteen, joka ”todistetusti toimii luokkahuoneessa”. Tunnistatko tästä itsesi tai työtapasi?
– Tunnistan siis tuon mukavuusalueelta poistumisen kyllä saman tien. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle on välillä pakko mennä ja opetella käyttämään menetelmiä, jotka tuntuvat itselle vierailtakin. Siellähän se oppiminen tapahtuu! Tällä hetkellä omassa työssä korostuvat oppimisen toiminnallisuus, kielitietoinen opetus ja yhteisopettajuus. Vielä viisitoista vuotta sitten opettajan työtä ummikkona aloitellessani en ollut mokomista kuullutkaan. Nyt näiden opetteleminen, tutkiminen ja kehittäminen ovat oman arjen keskiössä.
Muutenhan opettaisin vieläkin piirtoheittimen avulla luennoimalla.
– Tässä mielessä ajattelen olevani samalla viivalla, kuin opetusharjoittelijat: opettelen tätä työtä samaan aikaan ja yhdessä heidän kanssaan. Kasvan ja kehityn opettajana koko ajan. Vuosirenkaat eivät ole vieneet tarvetta uuden oppimiseen, laakereillaan ei voi levätä. Muutenhan opettaisin vieläkin piirtoheittimen avulla luennoimalla. Tätä ajatusta koko uran kestävästä ammatillisesta kehittymisestä yritän parhaani mukaan välittää myös opetusharjoittelijoille.
Mikä on tärkein oppi, minkä opetusharjoittelusta voi saada?
– Minulle tärkein oppi opetusharjoittelusta oli se, että kaikenlaisista kommelluksista selviää. Suunniteltu oppitunti on tunnin aikana muuttunut ihan joksikin muuksi – ja se on ihan tavallista kouluelämää. Vaikka tunnin suunnitteluvaiheessa pyritään ennakoimaan ja torppaamaan erilaisia esiin nousevia haasteita, niin lopulta ei voi muuta kuin antaa mennä ja katsoa, kuinka käy. Siksi puhumme monesti harjoittelijoiden kanssa myös siitä, että opetusmenetelmien kokeiluja täytyy tehdä useamman kerran. Yhden testin perusteella on vielä vaikeaa sanoa, mikä todella toimii ja mikä ei, säätämistä tarvitaan.
– Lisäksi harjoittelun aikana voi kokeilla myös epävarmoja ideoita, sillä mukana on aina joku koppaamassa, jos paketti jostain syystä leviää. Harjoittelun aikana on turvallista liikkua itselle tuntemattomilla alueilla ja ehkä samalla yllättää ja ylittää itsensä.
– Hyvät ideat kannattaa panna kiertoon, kollegiaalinen tuki syntyy jaetuista kokemuksista ja kokeiluista. Samalla oman pedagogisen työkalupakin valikoima kasvaa. Siihen harjoittelussa pyritään. Työelämään luiskahdettuaan on hyvä tutkiskella harjoitteluvuoden aikana hankittuja tietoja ja taitoja ja aloittaa jalostustyö siihen suuntaan, mikä itselle ja omille oppilaille parhaiten sopii – ja toimii!
Terveisesi kaikille opeopiskelijoille?
– Työskentely yhdessä opetusharjoittelijoiden kanssa pitää siis minutkin jatkuvassa oppimisen käymistilassa, ja tämä on työssäni ihan parhaita puolia. Ilman opetusharjoittelijoita omat näkemykseni opettamisesta ja oppimisesta olisivat paljon kapeammat, ja arvostan sitä, että saan vuosittain työkaveriksi satsin tuoreita aivoja haastamaan minua ja näkemyksiäni. Joudun sanoittamaan sitä hiljaista tietoa ja taitoa, mitä kaikilla opettajilla on, mutta jota ilman opetusharjoittelua ei tulisi ehkä muotoiltua selkeiksi ja perustelluiksi kokonaisuuksiksi ja menetelmiksi.
