CLAUDIA GONZALEZ
Opeopiskelija 4/26
Kirjoitin viime vuonna Opeopiskelijaan 3/25 korkeakouluyksinäisyydestä ja kirjoitin sen anonyymisti. Välittömästi julkaisun jälkeen aloin katua päätöstäni. On niin helppoa puhua kasvottomana yksinäisyydestä ja kirjoittaessani pidin aihetta niin nolona, että en halunnut avata itseäni muille niin.
Jostain syystä pelkäsin, että asian myöntäminen tekisi minusta vielä enemmän sosiaalisen hylkiön. Ehkä vielä pahempi pelko oli ajatus siitä, että kun olisin saanut itseni pakotettua luennoille tai syömään, ”kaikki” tietäisivät miltä juuri minusta tuntuu ja saisin osakseni sääliä. Säälihän on sairautta?
Erään ystäväni Instagramin biossa lukee, että mikään ei muutu, jos ei mikään muutu. Useimpina päivinä en ole aivan varma siitä, mitä se tarkoittaa, mutta tämän jutun kannalta aion esittää toisin.
Helsinki Missio teki vuonna 2023 yksinäisyyskyselyn korkeakouluopiskelijoille ja vuonna 2024 julkaistujen tulosten mukaan en kärsi yksin. Kyselyyn vastanneista 51 prosenttia on kokenut yksinäisyyttä melko usein tai jatkuvasti. Opiskelen vieraalla paikkakunnalla, jonka takia kadehdin 40 prosenttia vastaajista, jotka tapaavat viikoittain kasvokkain kavereita opintojensa ulkopuolella.
En tiedä sinusta, mutta koin lohdutusarvon hyvin vähäiseksi siinä, että en ole tilastollisesti yksin.
Naistenlehdissä on usein dynaamisia väliotsikoita hetkistä, jotka muuttivat haastateltavan elämän täysin. Muutos, jonka jälkeen mihinkään entiseen ei ollut paluuta. En voi kirjoittaa sellaisesta, koska en tullut kirjoittamaan onnellisesta lopusta. Mutta mä voin kertoa pienistä asioista, jotka muuttuivat.
Ennen Ikuisen fomon julkaisua olin todennut ystävälleni puhelimessa, että tämä oli varmasti virhe eikä kukaan edes tule paikalle. Olin päättänyt pitää Oscar-gaalan valvojaiset ja laittanut siitä ilmoituksen harrastejärjestön Instagramiin. Ystäväni oli juuri puhelimessa kieltänyt sanomasta mitään typerää paikalle tuleville ihmisille, kun ovi kävi ja valvojaisiin tuli joku ja sitten tuli vielä toinenkin.
Siihen pulloon tulisi lämpöä ja olo siitä, että on tullut kuulluksi sekä nähdyksi.
Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtui opintojen ulkopuolella, mutta sen merkitys on ollut omalle hyvinvoinnille niin iso, että pakko se on avata tähän. Fuksivuonna olin valmis vaikka mihin temppuihin löytääkseni jotain sisältöä levottomille jaloilleni. Hain ja pääsin SOOLin hallitukseen fuksina.
Nyt kun istun toista kautta hallituksessa, toivoisin, että voisin pullottaa sen väsyneen naurun ensimmäisen kokouspäivän päätteeksi, kun kaikki ovat matkustaneet toiselta puolelta Suomea Rovaniemelle. Laittaisin samaan pulloon myös seuraavan päivän tunnelman, kun olemme kokoustaneet klo 9–18. Ennen kaikkea siihen pulloon tulisi lämpöä ja olo siitä, että on tullut kuulluksi sekä nähdyksi.
Kun Ikuinen fomo julkaistiin, päivitin siitä omaan Instagram-tarinaani. Olin häkeltynyt kaikista niistä viesteistä sekä kasvotusten sanotuista jutuista, koska palaute oli positiivinen ja niin moni pystyi samaistumaan. Olen edelleen sitä mieltä, että on perseestä, jos ja kun joku pystyy samaistumaan yksinäisyyteen liittyvään tekstiin. Samalla se kuitenkin oli merkki siitä, että vaikka hävettää niin haluan mieluummin hävetä omalla naamallani.
Tällä hetkellä kerran viikossa, yleensä torstaisin, kokoontuu elokuvien ystävät katsomaan elokuvia ja unohtamaan velvollisuudet. Kerhon koko on kasvanut sitten ensimmäisistä valvojaisista ja sittemmin on valvottu myös yksi Super Bowl sekä käyty ihmettelemässä isoa risteilyalusta. Mun on pakko nipistää itseäni siitä, että niin sekopäinen päähänpisto on tuonut mun elämään ihmisiä, joiden seurassa saan olla just niin minä kuin siltä tuntuu.
Ikuisessa fomossa pohdin, että muuttaisinko itseäni, jos voisin. En sano, että ne ajatukset olisivat kokonaan kadonneet. Kerran kuussa SOOLin kokouksessa, sekä nyt itselleni hyvin satunnaisina torstaina, sitä ääntä ei juurikaan kuulu.
Ja jos me joskus kohdataan, niin heitetään ylävitoset sille, että ei ollakaan yksin tässä tilanteessa. Voidaan päästää muutama ärräpää sille, että nämä vuodet ei ihan olleet sellaisia mitä ajateltiin ja sitten toivottavasti se rakennettu suojamuuri pienenee ihan pikkusen ja uskallat kokeilla vielä kerran jotain.