LIISA GONZALEZ
Opeopiskelija 2/25
Työkaverini onnittelevat ja minä mietin, että eikö kukaan muu ihmettele, miksi Laurista ei koskaan kirjoiteta, että valkoinen Lauri teki matkasta sujuvamman. Ei meillä ole kuin yksi Lauri ja yksi Liisa. Rasismi voi olla sitä, ettei saa haluamansa työtä, koska hakemuksessa ollut nimi ei sovi suuhun ja ennakkokäsitykset ohjaavat haastattelijoita enemmän kuin mahdollisuuden antaminen ja aidon kompetenssin arvioiminen.
Se on usein niin salakavalaa, että soitan pöllämystyneenä ystävilleni kysyäkseni, olenko jotenkin takakireä. Se saa kyseenalaistamaan mihin kuulun ja mitä minun täytyy todistella kuuluakseni joukkoon.
Todellakin sattuu
Olin kahdeksan, kun muutimme Helsinkiin ja kuulin olevani neekeri. Ymmärsin hävetä, vaikka en aivan tiennytkään miksi. En koskaan kertonut tästä kotona, koska hävetti ja huutelijoiden katseesta pystyin päättelemään, että se ei ollut kehu.
Ala-asteella luokallani oli kaksi poikaa, jotka säännöllisesti tönivät ja löivät käytävillä ja pihalla, koska erotuin likaisena ja erilaisena. Eräänä koulupäivänä välitunnin jälkeen en jaksanut pitää tätä kaikkea sisälläni ja itkin opettajalle, että en jaksa enää. Voisinpa unohtaa kuinka hän sanoi, että sitä sattuu ja siihen pitää tottua.
Tavallaan hän oli oikeassa, sitä todellakin sattuu, mutta tottuminen kohdallani johti passivoitumiseen, itseinhoon ja rasismiin sekä orastavaan antisemitismiin sekä hetkelliseen kostoretkeen, mutta meidän koulussamme tytöt saivat seuraamuksia lyömisestä.
Tulen todennäköisesti aina häpeämään sitä, että yrittäessäni saada muilta hyväksyntää aloin käyttämään puheessani enemmän rasistisia herjoja ja väheksyin kaikkia itseäni tummempia sen lisäksi, että yritin ulkoisesti muokata ulkonäköni niin, että se vastaisi eurooppalaista kauneusihannetta.
Kiinnostuin natseista ja ajauduin sivustoille, joissa esitettiin todisteita sille, että holokausti oli todellisuudessa väitettyä pienempi ja juutalaisten sepittämä nyyhkytarina. Minulle tämä mahdollisti vallantunteen ja voisin kuvitella, että se sama koukuttava tunne ohjaa monia toteuttamaan rasistisia tekoja.
Itkin ja huusin kotona, että vanhempani ovat pilanneet elämäni, koska hekin ovat väärän värisiä eivätkä puhu kunnolla suomea ja meistä ei koskaan tule niitä. Äitini opetteli tekemään siskonmakkarakeittoa ja vei minut Saksaan tutustumaan keskitysleiriin. 16-vuotiaana historian opettajani totesi, että häntä hieman arveluttaa kiinnostukseni natseja kohtaan, mutta koska näytän tältä, niin ehkä ei tarvitse huolehtia liikaa.
Se jokin tottumus alkoi tuntua hiljalleen vieraalta, koska luokkani ylpeästi skinhead ylpeili saavutuksistaan. Länsimaalaisen kauneusihanteen tavoittelu, toiseuden narratiivista luopuminen ja ikuinen häpeä omista teini-iän ajatuksista on ilmeisesti loppuelämän projekti.
Puhunko afrikkaa?
Rasismin tunnistaminen on minulle edelleen hankalaa silloin, kun se kohdistuu minuun itseeni. Kun aloitin opintoni yliopistossa, sain huomata, että entisessä kotikaupungissani olin onnistunut luomaan itselleni yhteistä arvomaailmaa jakavan kuplan sekä elinympäristön, jossa arkipäiväistä rasismia esiintyi harvakseltaan.
Olen pitkään sanonut itselleni, että rasismi on pelkoa tuntemattomasta ja siten luonnollista sekä ymmärrettävää. Olen halunnut ajatella, että rasismi kumpuaa epätietoisuudesta, mielikuvista, kasvuympäristöön vaikuttavista tekijöistä, median ja poliitikkojen luomista uhkakuvista sekä induktiivisen päättelyn ansasta.
Huomaan, että joudunkin tarkastelemaan ajatuksiani uudestaan, koska yliopistossa minulta on kysytty, puhunko afrikkaa, haluttu tietää ovatko vanhempani valkoisia, koskettu hiuksiin ilman lupaa, hiuksiani on verrattu eläimeen ja listaa voisi jatkaa pitkään.
Käsitteenä rasismi herättää paljon keskustelua ja monelle rasismikortin heiluttelu on vallan väline kumpaankin suuntaan. Hämmentävän usein keskusteluissa rasismi on suora synonyymi syrjinnälle ja ihmiset puhuvat esimerkiksi ikärasismista.
Rasismi on kuitenkin ihmisen keksimä sana, joka perustuu siihen, että meillä olisi olemassa useampia eri ihmisrotuja, joita voitaisiin arvottaa hierarkiseen järjestykseen ja joihin voitaisiin liittää tiettyjä ominaispiirteitä. Siksi en varmaan koskaan tule ymmärtämään, miksi YK:n toisessa artiklassa puhutaan rodusta.
Jos ajatellaan, että rasismi perustuu rotuun tai jopa kärkkäästi ”roturealismiin” ja pystymme olemaan sitä mieltä, että valtaväestö on hipiältään ”kaukasialainen”, voidaan tehdä johtopäätös, ettei suurin osa valtaväestöstä joudu kohtaamaan rasismia.
”Itkin ja huusin kotona,
että vanhempani ovat pilanneet elämäni,
koska hekin ovat väärän värisiä
eivätkä puhu kunnolla suomea
ja meistä ei koskaan tule niitä.”
Suurin osa ystävistäni ovat näitä edellä mainittuja nykyisen kuvaston mukaisia suomalaisia. Yllättävän moni heistä yllättyy, kun kerron arkipäivän rasistisista tilanteista. Yllätystä seuraa useimmiten vähättely ja kielto, ja niin on melkein aina ollut.
Erityisen vaikeita ovat olleet tilanteet, joissa ystäväni ovat puhuneet halventavaan sävyyn maahanmuuttajista ja kun olen muistuttanut heitä omista lähtökohdistani ovat he pahoitelleet joko sitä, että eivät tajunneet minun olevan paikalla tai todenneet, etten ole kuten ne muut. En ole kuin ne muut, koska puhun suomea ja käyn töissä.
Toisaalta rasismia voi ajatella myös kristillisenä oikeutena, sillä tuo hyvän elämän ohjekirja Raamattu antaa mahdollisuuksia tulkita suuntaan jos toiseenkin. Valitettavasti ensimmäisissä tulkinnoissa omaksuttiin vihamielinen suhtautuminen vierasmaalaisiin ja hyväksyttiin ajatus siitä, että toisten kansojen orjuuttaminen oli sallittua.
Toisaalta Raamatusta on taas löytynyt vapaustaistelijoiden suuhun sopivia kristillisiä arvoja, joiden mukaan me olemme kaikki samaa. Tästä näkökulmasta ajateltuna kasvuympäristön ja syötetyn narratiivin merkitys korostuu. Jos asuu heterogeenisessä paikassa ja kaikki havainnot esimerkiksi romaneista perustuvat raflaaviin otsikoihin ja jonkun tutun epäonniseen kokemukseen, miten ihminen voisi ajatella itsenäisesti eri tavalla.
Myös minulla on ennakkoluuloja
Uskon, että meillä kaikilla on ennakkoluuloja ja osin syrjiviä tai rasistia ajatuksia, myös minulla. En varmastikaan tunnista kaikkia vuosien varrella omaksuttuja asenteita ja käsityksiä, mutta ajatuksissa en näe suoraan mitään väärää. Vääryys on siinä, jos toimimme pelkästään ajatuksen varassa ilman, että kritisoimme, haastamme ja pohdimme omaa ajatusta.
Vääryys on siinä, että koska kotimatkalla tuntematon mies sylki kasvoilleni, alkaisin ylläpitämään narratiivia, jonka mukaan kaikki valkoiset miehet ovat uhka. Joka kerta, kun käänteinen rasismi nostaa päätänsä sosiaalisessa mediassa tulee olo, että maailma on kaukana valmiista. Koen, että jokainen kerta, kun ihmisillä menee rasismi ja syrjintä sekaisin, se vähättelee aitoja kokemuksia rasismista ja sen haitallisista vaikutuksista – niin yhteiskunnallisena systemaattisena rasismina kuin yksilön kokemuksia.
Mikähän olisi mansplainingin kaltainen vastine sille, kun joku, joka ei koskaan ole, eikä koskaan tule kokemaan ihonväriinsä perustuvaa diskriminointia, kokee oikeudekseen sanoittaa kokemustani ja saada tilanteen näyttämään siltä kuin uhriutuisin ilman syytä? Voiko pientä rasismia olla myös se, että on vaikea tuntea suoraa myötätuntoa jotain sellaista kohtaan, mikä itselle tuntuu kaukaiselta asialta ja tämä myötätunnon puute tuntuu helpolta ratkaisulta, kun mietin miten systemaattinen ja ajoittain hiljainen rasismi voi toimia?
Rasismista ei voi koskaan keskustella tarpeeksi, ja se on väsyttävää. Miksi minä täällä syntyneenä ja aina asuneena annan niiden päästä ihoni alle ja annan heidän sanella, että en kuulu tänne? Miksi en voisi tuntea kunniaa siitä, että minulta saatetaan kysyä, miksi me kaikki tummaihoiset syömme kanaa? Miten jo valmiiksi repalainen minäkuva ja identiteetti voi säröillä enää enempää jokaisesta muistutuksesta, etten mahdu mukaan ilman todistelua?
Vuonna 2020 ilmassa oli niin paljon ravistelua, että kävin itseni kanssa pitkän keskustelun, koska olin vahva All Lives Matterin kannattaja, kunnes George Floyd tapahtui ja heräsin. Vuonna 2020, kun suomessakin marssittiin Black Lives Matterin hengessä, ei mennyt pitkään, kun All Lives Matter ja White Lives Matter -liikkeiden kannattajat huusivat tasa-arvon nimissä oikeutta myös muille elämille, ja siinä jossain piilee kyllä totuus. Kaikkien elämien pitäisi olla arvokkaita ja meidän kaikkien olisi hyvä tiedostaa, miksi me kaikki emme ajattele niin.
Mitä sinä sanoisit?
Ennen opintoja ehdin tehdä jonkun verran sijaisuuksia. Kyseinen koulu oli huomattavasti monikulttuurisempi kuin oma peruskouluni ja ajattelin, että tällaisessa maailmassa kukaan ei varmasti jaksa huomata toisten erilaisuutta.
Olin väärässä.
Ajattelin, että opettajaksi opiskelevilla on avoin mieli ja sensitiivinen tapa udella asioista. Hetki, kun opiskelija nauroi, ettei häntä kiinnosta, etten pidä siitä, että hiuksiini kosketaan ja haaveili, miten ihanaa olisi saada täyttää tyyny hiuksillani. Se oli yksi monista hetkistä, kun olin taas väärässä ja mietin, että niin halusi muutama muukin 40-luvulla tyynyihinsä täytettä.
Eläköön korkeakoulujen autonomia ja mahdollisuus itse päättää, millaiset arvot ohjaavat opetussuunnitelmaa ja millaisia työkaluja koulutus antaa tuleville opettajille toimia antirasistisesti sekä ymmärtää ja tukea lasta, joka tulee luoksesi kertomaan rasistisesta kohtaamisesta.
Mitä sinä silloin sanoisit?
Kaiken jälkeen toivon, että olen väärässä.