RIKU ORAS
Opeopiskelija 2/26
TOISEN MAAILMANSODAN jälkeen Suomi eli köyhyydessä, lapset näkivät nälkää ja riisitauti jylläsi alle kaksivuotiaiden lasten keskuudessa. Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joka sai apua vuonna 1946 perustetulta Unicefilta. Erilaisissa poliitikkojen juhlapuheissa ja tulevaisuustalo Sitran julkaisemassa Koulutuspolitiikan korjaussarjassa korostetaan, että Suomen panostukset koulutusjärjestelmään ja tasa-arvoinen koulutus ovat vauhdittaneet talouskehitystä sotavuosista aina 2000‑luvun alun koulutuksen ja talouden huippuvuosiin.
Jos Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen kuopassa, Sitran Koulutuspoliittisen korjaussarjan otsikoinnin mukaan kuopassa ollaan jälleen.
LÄHIKOULUPERIAATTEEN, MAKSUTTOMAN kouluruokailun ja lukuvuosimaksuttoman korkeakoulutuksen kasvattina muutaman vuoden takainen vaihtovuosi Englannissa avasi silmäni. Paikallisessa englantilaisessa peruskoulussa näkyi selvästi, kenen vanhemmilla oli varaa maksulliseen kouluruokaan, ja kenellä oppilaista oli oikeus ilmaiseen kouluruokailuun. Jälkimmäiset tunnisti rannekkeesta, jonka avulla he hakivat ruokansa liikuntasalista ruokatunnilla ja palasivat sitten luokkaan muiden jo syödessä omia eväitään.
Englantilaisessa yliopistossa erottelua ei tehty rannekkeilla, mutta käytäväkeskusteluista oli helppo päätellä, ketkä – tai keiden vanhemmat – olivat maksaneet noin 10 000 punnan lukuvuosimaksut ja ketkä opiskelivat stipendien turvin.
SUOMESSA TAVOITELLAAN nyt sitä, että vuoteen 2030 mennessä puolet ikäluokasta olisi korkeakoulutettuja. Samalla poliittisessa keskustelussa ja esimerkiksi Sitran Koulutuspoliittisessa korjaussarjassa flirttaillaan ajatuksella lukukausimaksujen käyttöönotosta suomalaisille korkeakouluopiskelijoille. Mahdollisten maksujen väitetään tehostavan opiskelua ja ohjaavan valintoja työmarkkinoiden kannalta järkevästi.
Näistä väitteistä voi olla montaa mieltä, mutta yksi asia on selvä: maksullisuuden lisääminen ja korkeakoulutettujen osuuden kasvattaminen ovat vaikeasti yhteensovitettava yhtälö.
Jos Suomi todella haluaa nostaa koulutustasoa ja vahvistaa osaamispohjaansa, on syytä pohtia, millaista koulutusjärjestelmää rakennamme. Historiallisesti Suomen menestys on perustunut siihen, että koulutus on ollut kaikille saavutettavaa – ei vain niille, joilla on siihen varaa.