HENNI LAHTINEN
Opeopiskelija 2/26
Etelä-Koreassa uuden vuoden vaihtumiseen liittyy vahva perinne valvoa ja seurata auringon nousemista uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Niin minäkin istuin 1. tammikuuta 2025 väsyneenä koko yön valvottuani Han-joen varrella satojen ihmisten kanssa. Pian huomasin kyynelten valuvan auringon lämmittämällä poskellani. Kahden päivän kuluttua palaisin Suomeen. Tuttu käsi silitti olkapäätäni ja vedin syvään henkeä. Tältä tuntuu olla onnellinen, ajattelin.
En ollut koskaan ajatellut haluavani asua ulkomailla edes opiskelijavaihdon vertaa. Olin mukavuudenhaluinen, ahdistuin helposti enkä luottanut ympärilläni oleviin ihmisiin. En ollut tyytyväinen elämääni, mutta ainakin se tuntui turvalliselta. Muutos oli aina jotakin, joka toi mukanaan uhkia ja kauhukuvia. Vaikeina hetkinä turvaa toi myös musiikki - korealainen musiikki.
Tammikuussa 2024 sain sähköpostiini viestin, että haku opiskelijavaihtoon on jälleen auennut. Päivääkään miettimättä päätin, nyt minä haen, nyt minä lähden. Siinä hetkessä muistan ajatelleeni, ettei mieleni voi koskaan voida hyvin, jos en ole valmis muutokseen. Pelkäsin, mutta olin päättäväinen.
Hetkeäkään miettimättä tiesin myös sen, että jos johonkin lähden, on sen oltava Etelä-Korea. Halusin päästä kauas, jonnekin minne ei noin vain lähdetä pitkää viikonloppua viettämään. Musiikin kautta Etelä-Korean kulttuuri oli alkanut kiinnostaa minua. Media kuitenkin kuvaa tätä kulttuuria puhtaasti ihannoiden, jopa fetisoiden. Halusin päästä itse kokemaan, miltä tämä kulttuuri minulle näyttää.
Paniikista pystyvyyteen
Päästyäni Souliin, Etelä-Korean pääkaupunkiin ja tulevien kuukausien majoitukseeni, minut valtasi paniikki. Se paniikki oli minulle tuttu merkki siitä, että jokin on muuttunut enkä ole ehkä turvassa. Olin miljoonakaupungissa, josta en tuntenut yhtäkään ihmistä eikä yksikään ihminen tuntenut minua. Olisi ollut suurempi shokki, jos olisin sopeutunut tilanteeseen välittömästi.
Toin kotiin mukanani muutakin pysyvää, kuin matkamuistoksi otetut tatuoinnit.
Pian kuitenkin sopeuduin. Ajatus siitä, että kukaan täällä ei tunne minua ei tuottanut enää paniikkia vaan helpotusta. Täällä saisin olla vapaasti minä vailla ennakko-odotuksia, joita tutut ihmiset toisilleen asettavat. Tila ja etäisyys Suomeen toi muutaman kuukauden mittaisen hengähdystauon. Tunsin saavani aikalisän, hetken ilman niitä asioita, jotka aiheuttivat kotona tyytymättömyyttä elämään. Sain aikaa reflektoida, tuntea ja pohdiskella.
Nopeasti sain myös huomata, että olin vuosien ajan nähnyt itseni väärällä tavalla. Olinkin kykenevä, rohkea ja itsenäinen. Pystyvyyden tunnetta lisäsivät pienetkin arkiset kokemukset: selviäminen lentokentältä majoitukseen, muovipussin pyytäminen kassalla ilman yhteistä kieltä ja kasvisruuan löytäminen maassa, jonka ruokakulttuuri on lihan kyllästämä.
Suurimpia hetkiä minulle olivat ne, kun kohtasin uusia ihmisiä. Vaikka en lähtökohtaisesti luottanut toisiin ihmisiin, menin uusia ihmissuhteita kohti. Huomasin pitkästä aikaa olevani rakastettava. Se huomio muutti minussa jotain peruuttamattomasti.
Kokemukset opettivat asioita omasta itsestä
Ei mennytkään kauaa, kun en ollut enää miljoonakaupungissa yksin. Opintojen kautta sain elämääni ainutlaatuisia ihmissuhteita. Näistä ihmissuhteista erityistä teki se, että olimme kaikki samassa tilanteessa täysin eri taustoista. Olimme kuin tiimi, joka kannatteli jokaista jäsentään niissä asioissa, joiden vuoksi olimme opiskelijavaihtoon lähteneet. Koimme yhdessä sellaisia asioita, joita en ollut kokenut edes elämäni pitkäaikaisimmissa ihmissuhteissa. Matkustimme, puhuimme, jaoimme kulttuureistamme, toimme uusia näkökulmia toisillemme ja rakastimme lujasti. Meistä tuli ystäviä.
Edelleen, yli vuosi Suomeen paluun jälkeen olen kiitollinen siitä, kuinka onnistunut kokemukseni vaihto-opinnoissa oli. Opin paljon opinnoistakin, mutta suurimmat opit toin mukanani omista kokemuksistani. Vaihto-opinnot eivät siis olleet minulle pelkästään monikulttuurista ymmärrystä lisäävä kokemus, vaan mielenterveyttä vahvistava teko. Tunsin Soulissa sellaista mielenrauhaa, että kutsun edelleen sitä kaupunkia toiseksi kodikseni. Samalla tunsin kasvavani tulevana opettajana, kun ymmärrykseni moninaisuudesta lisääntyi.
Toinkin kotiin mukanani muutakin pysyvää, kuin matkamuistoksi otetut tatuoinnit. Minussa vaihdon aikana tapahtunut sisäinen muutos ei ollutkaan vain Souliin sidottu. Toki en voi vähätellä terapian tai lääkkeidenkään merkitystä tässä yhtälössä. Minäpystyvyyden tunteen vahvistuminen ja minäkuvan muutos vaihdon ansiosta ovat kuitenkin asioita, jotka asuvat minussa minne ikinä menenkin. Siksi kannustan sinua, että sinäkin teet ehkä elämäsi mielenterveysteon ja haet opiskelijavaihtoon!
Kirjoittaja opiskelee luokanopettajaksi Tampereen yliopistossa ja toimii SOOLin puheenjohtajana kaudella 2026–2027.