JULIA KAIPIA
Opeopiskelija 1/26
OPETTAJAOPINTOJEN AIKANA olen törmännyt yhä uudelleen lapsuudesta tuttuun lausahdukseen ”pojat on poikia”. Tällä lauseella yhteiskuntamme selittää äänekkyyttä, rajojen ylittämistä ja ajoittain loukkaavaa puhetta. Lause toimii arjessa helppona laastarina, mutta samalla se uhkaa syrjäyttää poikien tarpeen kasvatukselle. Se vapauttaa kasvattajat vastuusta ja antaa pojille viestin, ettei heiltä odoteta sen enempää. Kun tyydymme tähän toteamukseen, jätämme tärkeimmän osan kasvatustyöstä tekemättä.
Opeopiskelijana huomaan pohtivani enenevissä määrin, millaista asennekasvatusta pojat todellisuudessa saavat? Puhumme koulussa ja opettajankoulutuksessa paljon tunne- ja vuorovaikutustaidoista, mutta käytännössä pojille välitetään ristiriitaisia viestejä heidän käytöksestään.
Heiltä odotetaan rohkeutta ilmaista tunteita, mutta samaan aikaan näihin nouseviin tunteisiin ei osata vastata. Mitä teemme, kun poika itkee? Otammeko hänet syliin ja huomioimme hänen tunteet vai taputammeko olalle ja kehotamme reippaasti jatkamaan eteenpäin? Missä vaiheessa nämä kokemattomat tunteet muuttuvat ongelmaksi, ja kenelle?
TÄMÄ RISTIRIITA ja siitä nousevat ongelmat näkyvät nykyään myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Instagram-tili @tympeattytot kirjoitti viime marraskuussa mielestäni koskettavasti siitä, miten media antaa kuvaa miehistä. Miltä tuntuu siitä 13-vuotiaasta miehenalusta, joka näkee somessa toistuvasti lauseen ”mä vihaan miehiä.” Nuoruuden epävarmuudessa poika pohtii, nähdäänkö hänetkin osana tätä vihaa?
Kommenttikenttä täyttyi vastauksista miehiltä, jotka eivät koe istuvansa perinteiseen miesrooliin, sekä vanhemmilta, jotka pyrkivät tietoisesti rikkomaan näitä vanhoja muotteja kasvatuksessaan. Nämä reaktiot kertovat kiireellisestä tarpeesta kasvattaa henkisesti tasapainoisia, empaattisia ja vastuullisia poikia. Poikien tulee saada kasvaa yksilöinä eikä stereotypioina.
ELÄMME AJASSA, jossa vastakkainasettelu, kärjistyminen ja toisten mitätöinti tuntuvat olevan jatkuvasti läsnä. Juuri siksi tarvitsemme entistä kipeämmin hyvinvoivia poikia, jotka uskaltavat tuntea ja ilmaista tunteitaan ilman pelkoa häpeästä tai leimaamisesta. Tarvitsemme siis kasvattajia, jotka ohjaavat lapsia näyttämään ja käsittelemään tunteitaan eri tilanteissa.
Erilaisissa sosiaali- ja kasvatusalan töissä olen nähnyt konkreettisesti sen, kuinka suuri merkitys aikuisen suhtautumisella on kasvatustilanteissa. Kun häiritsevään käytökseen puututaan rauhallisesti, mutta johdonmukaisesti ja tilanteet käsitellään keskustellen, pojat kuuntelevat. Usein heillä on aito halu kasvaa ulos vanhoista miesmalleista, oppia myöntämään virheensä ja toimimaan tulevaisuudessa toisin.
Pojat selkeästi kaipaavat mallia välittävästä ja hoivaavasta aikuisesta. He tarvitsevat enemmän esimerkkejä miehistä, jotka uskaltavat kokea ja näyttää tunteensa ja kantaa vastuuta teoistaan. Lapset tarvitsevat aikuisia, jotka ovat aidosti läsnä turvallisesti ja inhimillisesti. He kaipaavat kasvattajia, jotka tekevät virheitä ja osaavat myöntää sen.
TULEVINA KASVATTAJINA meillä on mahdollisuus ja ennen kaikkea vastuu vaikuttaa siihen, millaiseksi maailmamme muotoutuu. Omalla esimerkillämme voimme näyttää, ettei jatkuva isottelu, pään aukominen tai toisen alistaminen tuo voimaa, vaan on ennemminkin merkki suuresta turvattomuudesta.
Se, miten me aikuiset kohtelemme poikia ja puhumme miehisyydestä, heijastuu suoraan poikien omiin ihmissuhteisiin ja heidän käsitykseen itsestään.
Asennekasvatus ei saa olla sivujuonne kasvatustyössä, vaan se tulee ottaa kasvatuksen ytimeen. Kuka kantaa vastuun poikien asennekasvatuksesta, jos eivät ne, jotka ovat lasten arjessa eniten läsnä? Kasvatuksessa ei tarvita täydellisiä ihmisen malleja, vaan turvallisia ja vastuullisia aikuisia, jotka uskaltavat olla rohkeasti keskeneräisiä. Sellaisia, jotka näyttävät teoillaan, että inhimillisyys, kunnioitus ja vastuunotto kertoo todellisesta vahvuudesta.